Puuttumattomuuden kulttuuri antaa vääryydelle tilaa
Me ihmiset olemme useimmiten aika mukavuudenhaluisia ja vähän arkoja. Erityisesti silloin, kun asia ei koske juuri meitä itseämme ja läheisiämme, tai voimme ainakin uskotella itsellemme niin. Silloinkin kun meillä on jokin vahva näkemys asiasta, emme välttämättä korota ääntämme. Emme ehkä koe asiaa sen arvoiseksi, tai pelkäämme muiden reaktioita. Usein haluamme päästä vain helpolla ja jos kyse on jostain ikävästä asiasta, haluamme unohtaa sen mahdollisimman pian. Todellisuudessa vääryyn tultua osaksi arkipäivää, kuka tahansa meistä voi joutua sen kohteeksi.
Kun istut metrossa ja kuulet asiatonta räkytystä viattomalla sivulliselle tai näet muuten väärää toimintaa, on helppo katsoa vain kengänkärkiää, räplätä puhelintaan, tai tuijottaa tyhjyyteen. Tämä ei kuulu minulle. Se ei ole minun ongelmani.
Kun seinän takana riita on jälleen kerran muuttunut huudoksi ja joudut laittamaan musiikin kovemmalla, jotteivat ikävät äänet häiritse perjaintai-iltaasi, tiedät naapurisi ilmaantuvan seuraavina päivinä tavallistakin surkeamman näköisenä rappukäytävään. Miksi se vielä sietää tuollaista?
Hiljaisuutemme on myöntyväisyyden merkki.
Jos me itse emme puutu siihen, mitä ympärillämme tapahtuu, ei sitä tee todennäköisesti kukaan muukaan. Ennemmin tai myöhemmin jotain tapahtuu ja silloin meille saattaa tulla mieleen, että jotain olisi voinut tehdä. Voitko sanoa, että olisit aina tai edes useimmiten tehnyt sen, mikä on mielestäsi oikein, vaikka se olisikin ollut epämukavaa, tai kenties jopa vaarallista, tai vaatinut ainakin muiden asioihin puuttumista? Minä en ainakaan voi. En lähimainkaan, mutta aina voi parantaa. Aina voi mennä eteenpäin.
Meidän on tiedostettava se, että jos siedämme vaikkapa rasistista huutelua kaduillamme, tai katsomme toisaalle, kun hidas katastrofi on käynnissä, me annamme sille hiljaisen siunauksemme. Se että istumme aidalla ja emme tee mitään, ei ole puolueettomuutta. Se on pelkuruutta ja kyvyttömyyttä, joka estää meitä toimimasta oikein. Se on inhimillistä, muttei oikein.
Kun kyse on väkivallan eri muodoista julkisilla paikoilla on muistettava, että eräs asioista joka sellaisen mahdollistaa, on puuttumattomuuden kulttuuri. Me olemme kovin varovaisia puuttumaan muiden asioihin. Me olemme melkoisia pelkureita, kun kyse on tuntemattomien puolustamisesta. Mutta unohdamme kernaasti sen, että tällainen toiminta on pitkälti mahdollista vain ja ainoastaan siksi, että nämä ihmisperseet, kuten vaikkapa vääränvärisille lapsille huutelevat rasistit, saavat loukata ihmisiä rauhassa. He toimivat näin, koska he voivat olettaa, etteivät muut puutu tilanteeseen. Tällaiselle on tehtävä loppu. Meidän on puututtava, kun näemme kiusaamista, rasistista huutelua ja mitä tällaista ikinä onkaan. Kyse ei ole vain rasismin vastustamisesta, vaan vihan ja vääryyden vastustamisesta.
Me emme saa antaa tällaiselle hiljaista hyväksyntäämme senkään takia, että tällöin uhri jää yksin. Jos puutumme, se ei poista tapahtunutta, mutta signaali on selvä. Me Muut emme ole sellaisia. Me välitämme. Me sentään yritämme jotain ja näytämme, ettemme hyväksy tällaista.
Aloita siis itsestäsi se muutos, jonka toivot tapahtuvan koko yhteiskunnassamme. Vihalle ja väkivallalle ei tule antaa sijaa tässä maassa.
——————
Allekirjoittaneen poliitikkoprofiilin löydät täältä ja Kitinää Näläkämaasta Facebook-sivun seuraamista puolestaan kannattaa harkita, jos tämän blogin ja sen aihepiireihin liittyvien uutisten ja artikkelien seuranta kiinnostaa. Sanaa ja tätä artikkelia on suotavaa levittää 🙂
”Vihalle ja väkivallalle ei tule antaa sijaa tässä maassa.”
Aloittakaa siis puhdistamalla oma pesänne sinne pesiintyneistä väkivaltaa kannattavista, sen käytöllä uhkailevista ja siihen turvautuvista yksilöistä.
Ilmoita asiaton viesti
Tämä on kyllä NIIIIIN väsynyt ja kuultu kommentti, että oksat pois.
Muttajoo, tätähän minä olen tehnyt jo vuosikausia ihan omienkin osalta. Tässä nyt vaikkapa jotain reilun neljän vuoden takaa: http://vpleivo.puheenvuoro.uusisuomi.fi/132347-mal…
Ilmoita asiaton viesti
Kirjoituksen kanssa lähes samaa mieltä. Aloin kuitenkin miettiä, missä puuttumisen raja menee? Millaisessa tilanteessa kirjoittaja voisi joutua dilemman eteen, jossa joutuisi miettimään, tuleeko asiaan puuttua?
Ilmoita asiaton viesti
Minä vähän epäilen itseni tuntien, että epäröisin potentiaalisessa väkivaltatilanteessa kaikkein eniten, jos sisäinen vellihousu meinaa ottaa vallan. Olen myös joskus vuosia sitten ohittanut piittaamattomana useammankin tilanteen, johon oikeasti olisi pitänyt olla selkärankaa puuttua. Jokunen tapaus kaduttaa ihan oikeastikin. Muutenkin näissä nyt pitää olla skarppina, koska kaikki eivät kaipaa tai tarvitse tukea.
Ilmoita asiaton viesti
En tarkoittanut rajaa vakavammassa päässä vaan siellä vähemmän vakavassa. Missä vaiheessa muiden asioihin puuttumisesta tulee kukkahattumaista urputtamista?
Ilmoita asiaton viesti
Kyllä minä pitäisi rajana sitä, että se selvästi asettaa toisen ihmisen tukalaan/hankalaan asemaan ja vaikuttaa sille, että tämä tarvitsee apua.
Ilmoita asiaton viesti
Samaa mieltä. Yritin vain keksiä esimerkkejä, jossa ei voi olla aivan varma, pitäisikö vai eikö pitäisi puuttua.
Ilmoita asiaton viesti
Niin. Kyllä se minusta menee tilanteen lukemisen kautta. Jos ihminen pärjää ja ei selvästi tarvitse/halua apua, niin kynnys on korkea, mutta toisaalta vähäpätöinenkin tilanne voi vaatia puuttumista, jos ihminen on esimerkiksi hädissään/hämillään/tjsp.. siksi ei minusta voi antaa mitään selkeitä rajoja.
Ilmoita asiaton viesti
Mun mielestä pitäisi puuttua tuohon Välimeren meritaksitoimintaan, se on aika moraalitonta ja rikollista, nykyajan vääristynyttä ihmissalakuljettajien suorittamaa piratismia.
Ilmoita asiaton viesti
Tämä nyt on ihan oma juttunsa ja lukunsa, mutta tottakai Välimeren tilanteellekin jotain pitää tehdä.
Ilmoita asiaton viesti
Valitettavasti. Itse olen jo kauan sanonut, että metsäsuomalaisen kulttuurin ikävimmät piirteet tulevat esille suurimmissa kaupungeissamme. Puhumattakaan sitten oikeista kaupungeista maailmalla.
Ilmoita asiaton viesti
Juuri vähän aikaa sitten tuli naapuri kertomaan, että joku viereisen asuntolan talouksista toimi jonkinlaisena kulttuurien kohtaamisen konfliktipisteenä. Nainen huutaa ja mies kiroilee jollain tuntemattomalla kielellä ja hajottaa paikkoja.
Mietin, pitäisikö mennä katsomaan mitä siellä tapahtuu, mutta sitten ajattelin kaikkia niitä skenaarioita, joita siitä mahdollisesti seuraa ja ajattelin, että omapahan on ongelmansa.
Minä en mielestäni ole kuitenkaan pelkuri – ainakaan tässä tapauksessa. Suurimmassa osassa mahdollisista väkivaltatilanteista uskon, että toisella osapuolella ole minkäänlaisia mahdollisuuksia – paitsi toki terä- tai ampuma-aseella, joita sattuneesta syystä kammoan.
Pelko ei silti ollut se päällimmäinen tunne. Ennemminkin ajattelin, että saattaisi olla jännää mennä paikan päälle. Vastenmielisimpänä koin ajatuksen siitä, että tekisin yksinkertaisista asioista monimutkaisia. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että ihmiset tekevät huonoja ratkaisuja elämässään tai tekevät asioista niin mahdottomia ja älyttömiä kuin mahdollista.
En minä ole heidän sotkujensa siivoaja.
Ilmoita asiaton viesti
No tuollaisessa tilanteessa voi harkita esimerkiksi poliisia, joka jo ammattinsa puolestakin on sopiva tuollaisessa tilanteessa menemään paikalle.
Ilmoita asiaton viesti