Taru demilitarisoidusta Ahvenanmaasta

Olipa kerran demilitarisoitu Ahvenanmaa, jossa vallitsi rauha ja tyyneys maailman myrskyjen keskellä. Vai oliko sittenkään?

Ahvenanmaa on strategisesti äärimmäisen tärkeällä paikalla koko Itämeren kannalta. Sieltä käsin Pohjanlahden sulkeminen on helppoa, Suomen meriyhteydet kulkevat saariston kupeella ja sijainti on keskeinen myös Suomenlahden kannalta. Niin ei olekaan yllättävää, että johtava merivalta Britannia pakotti Ranskan tuella Venäjän hyväksymään saarten demilitarisoinnin Krimiin sodan päätteeksi vuonna 1856. Näin luotiin sotilaallinen tyhjiö, jonka länsivallat katsoivat vahvistavan asemaansa.

Nimittäin demilitarisoidut vyöhykkeet eivät ole mitään rauhanvyöhykkeitä, vaan niiden tarkoitus on luoda sotilaallinen tyhjiö tyypillisesti tilanteessa, jossa demilitarisointia kannattava(t) osapuolet eivät voi, tai halua vaatia oikeutta niiden miehitykseen. Poikkeuksia tästä ovat lähinnä tulitaukosopimuksiin liittyvät vyöhykkeet, joiden tarkoitus on estää vihollisuuksien uudelleenalkaminen väärinkäsitysten tai vahinkojen takia.

Ja näin kävi myös Ahvenanmaankin tapauksessa.

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa vuonna 1914 Venäjä ehti ensin siirtäen joukkoja alueelle ja perustaen sukellusvenetukikohdan. Muodollisesti länsivallat hyväksyivät siirron, mutta tuskin Pietari olisi muuttanut suunnitelmiaan poikkipuolisten sanojen takia. Sota kaatoi kuitenkin keisarikunnan ja Suomi suistui sisällissotaan. Huolimatta siitä, että Ruotsi oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden, tilaisuus teki varkaan. Venäläisten kanssa käytyjen neuvotteluiden jälkeen ruotsalaiset tekivät maihinnousun Ahvenanmaalle, mutta joutuivat puolestaan jättäytymään sivuun saksalaisten saavuttua. Sotilaallinen tyhjiö täyttyi kuin itsestään sisällissodan maininkienkin läikkyessä saarille. Sodan aikana neljän valtakunnan liput liehuivat saarilla.

Toisin sanoen ensimmäisessä maailmansodassa saarten demilitarisointi katosi ensimmäisten laukausten kaikuessa.

Tämän jälkeen demilitarisointi ja neutraliteetti vahvistettiin, sillä sopihan se kaikille Itämeren voimatekijöille. Miksipä ei olisi sopinut? Neutraliteetilla tarkoitetaan sitä, että saaret jätetään konfliktin ulkopuolelle, vaikka jotain ikävää sattuisi. Ajatuksena kieltämättä kaunis.

Neuvostoliiton uhan myötä Ruotsi ja Suomi laativat yhteisiä suunnitelmia Ahvenanmaan varalle, mutta lopulta niistä ei tullut mitään. Neuvostoliiton hyökätessä Suomea vastaan, maamme oli kuitenkin joko pakko toimia, tai luottaa Neuvostoliiton hyväntahtoisuuteen ja kunnioittaa alueen neutraliteettia. Valinta oli tietysti ilmeinen ja valtioneuvoston päätökselle 2.12.1939 suomalaisjoukot nousivat maihin Ahvenanmaalla Rannikkolaivaston tuella. Paikallisista koottiin kodinturvajoukkoja vahvistamaan puolustusta ja puolustus saatiin sellaiselle tolalle, ettei Neuvostoliitto yrittänyt maihinnousua. Näin sotilaallinen tyhjiö täyttyi.

Sodan jälkeen Itämeren suurvallat Saksa ja Neuvostoliitto tähysivät Ahvenanmaan suunnalle. Jälkimmäinen painosti Suomen vetäytymään saarilta pyrkien näin palauttamaan sotilaallisen tyhjiön omien toimintamahdollisuuksiensa parantamiseksi. Saksalle alue oli tärkeä Ruotsin meriyhteyksien (malmikuljetukset) ja tulevan idän sotaretken takia. Suomalaiset vetäytyivät pakon edessä, mutta uudelleenmiehityksen suunnittelu alkoi samoin tein. Kun jatkosota alkoi, käynnistyi Operaatio Kilpapurjehdus – ehkäpä sotahistoriamme osuvimmin nimetty operaatio 22.6.1941 ja jälleen kerran Ahvenanmaa oli lujasti suomalaisten hallussa. Neuvostoliiton laivasto oli asetettu valmiustilaan vain päivää ennen, mutta suomalaiset ehtivät ensin.  

Toisen maailmansodan päättyessä linnoitukset hävitettiin ja 28.9.1945 allekirjoitettiin uudet demilitarisointipaperit Neuvostoliiton kanssa. Tiedätte kyllä, miksi.

Realiteetit eivät tietenkään muutu paperilappusia allekirjoittamalla miksikään. Jo vuoden 1950 suunnitelmissa Puolustusvoimien pääesikunta laati suunnitelmat laivaston tuella tapahtuvasta Ahvenanmaan miehityksestä – mikäli maamme puolueettomuuden turvaaminen sitä vaatisi. Luottamus suurvaltojen haluun kunnioittaa neutraliteettia oli pyöreä nolla. Kylmän sodan vuosina näitä suunnitelmia täydennettiin ja muutettiin tilanteen vaatimilla tavoilla, mutta lähtökohtana oli se, että Suomen oli kriisitilanteessa ehdittävä Ahvenanmaalle ensimmäisenä.

Kylmän sodan aikana myös Ruotsi laati suunnitelmia Ahvenanmaan valloittamiseksi ja varasi niiden toteuttamiseksi joukkojakin. Keskeinen tavoite oli Ahvenanmaan valloittaminen tilanteessa, jossa Neuvostoliitto olisi yllättänyt Suomen. Näin demilitarisoinnista ja neutraliteettisopimuksista huolimatta. Jostain syystä Ruotsikaan ei luottanut suurvaltojen hyväntahtoisuuteen. Eivätkä Ahvenanmaata unohtaneet suunnitelmissaan Varsovan liitto tai Natokaan.

Ruotsin ulkopoliittisen instituutin johtajana toiminut Thomas Ries onkin arvioinut, että kylmän sodan aikaan Ahvenanmaan demilitarisointi loi vaarallista epävakautta Itämeren alueella. Eikä johtopäätös ole millään tavalla erikoinen. Päätelmä on historian valossa ilmeinen.  

Nyky-Natolle Ahvenanmaa on niin´ikään tärkeä yhdessä Gotlannin ja Bornholmin kanssa, sillä Baltian puolustus edellyttää niiden pysymistä puolueettomana, tai sotilasliiton hallussa. Suomi on edelleen valmistautunut ja harjoittelee saarten puolustamista ja tuskin Ruotsikaan on läksyjään unohtanut. Venäjän suunnitelmia ei tarvitse edes arvailla, sillä maaliskuussa 2015 maa harjoitteli operaatioita, jossa kyseessä vaikuttaa olleen hyökkäys Ahvenanmaalle ja/tai Gotlantiin. On myös muistettava, että Venäjä ei edes tunnusta Ahvenanmaan neutraliteettia, sillä se ei ole sopimusta allekirjoittanut. Toisin sanoen mahdollisessa kriisitilanteessa Ahvenanmaalla ei ole edes paperilappusen verran suojaa, kun kyse on itänaapurimme suunnitelmista. Toki jokainen historian tunteva tietää, mitä merkitys moisilla lappusilla on kriisin puhjetessa.

Tällaisen harjoituksen jälkeisessä todellisuudessa Ruotsi päätti siirtää uudelleen pysyvästi joukkoja Gotlantiin – saarelle, jonka strateginen sijainti on monelta osin samankaltainen Ahvenanmaan kanssa, mutta Baltian osalta vieläkin keskeisempi.

Kysymys kuuluukin, että kenen turvallisuutta Ahvenanmaan sotilaallinen tyhjiö palvelee? Lisääkö alueen vakautta tai turvallisuutta se, että eri osapuolet valmistautuvat kriisitilanteessa yhä tänäkin päivänä siihen, että ehtivät ensiksi paikalle täyttämään tuon tyhjiön? Valheellisen turvallisuudentunteen luova sotilaallinen tyhjiö toki nauttii laajaa kannatusta Ahvenanmaalla, eikä realistinen turvallisuusajattelu ole mannersuomalaistenkaan vahvaa aluetta. Suomen olisi kuitenkin syytä hyväksyä tosiasiat. Sotilaallinen tyhjiö ei luo vakautta eikä turvallisuutta.

Vaikka Suomi olisi puolueeton Itämeren alueen konfliktissa, on sen kyettävä turvaamaan Ahvenanmaa uskottavasti ja ehdittävä sinne jälleen kerran ensiksi, jotta yhdellekään konfliktin osapuolelle ei tulisi tarvetta ottaa aluetta haltuun. Minkä tahansa konfliktin osapuolen kannalta Ahvenanmaan on oltava joko heidän hallussaan tai uskottavasti – sotilaallisesti varmistetusti puolueeton. Nykyisessä sotilaallisessa tyhjiössä se tarkoittaa kriisitilanteessa väistämättä kilpajuoksua.

Sen pituinen se.

 

 

 

 

 

Palautetta voi lähettää osoitteeseen vpleivo@gmail.com

Jos haluat saada blogin parhaat palat Facebook-seinällesi ja aiheisiin liittyviä uutisia, käyhän tykkäämässä Kitinää Näläkämaasta FB-sivuani. 

 

Poliitikko-profiilini naamakirjasta myös nimelläni Veli-Pekka Leivo – siellä käsittelen enemmän, mutten ainoastaan Kajaanin ja Kainuun asioita sekä turvallisuuspolitiikkaa. 

 

 

vpleivo
Vasemmistoliitto Kajaani

Marcus Aurelius, Seneca, Thomas Jefferson, George Washington, Jeesus ja John Stuart Mill olivat kovia kavereita.
Palautetta voi lähettää osoitteeseen vpleivo@gmail.com
Jos haluat saada blogin parhaat palat Facebook-seinällesi ja aiheisiin liittyviä uutisia, käyhän tykkäämässä: https://www.facebook.com/KitinaaNalakamaasta

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu