Salafistinen syöpä leviää

Ääri-islamista puhuttaessa monilla tulee ensimmäisenä mieleen WTC:n iskut, Lontoon, tai Madridin terrori-iskut, tai muuten vain suu vaahdossa meuhkaavat naisiaan alistavat karvanaamat. Todellisuudessa ääri-islam on marginaalinen ongelma länsimaissa, joissa suurimmat turvallisuusuhat ovat kotoperäisiä ja liittyvät suurimmalta osin separatistiryhmiin ja äärivasemmiston sekä yleiseen pahoinvointiin yhteiskunnissa. Mutta ääri-islamista, breivikeistä ja auvisista on toki helppo kouhkata ja onnistuneiden iskujen verisyys on omiaan korostamaan mielikuvaa siitä, että niillä olisi laajempaakin merkitystä ja että kyseessä olisi arkielämäämme laajemmin uhkaava ongelma. Todellisuudessa ääri-islam on todellinen arkipäivän ongelma vain eräissä muslimimaissa. Todellisuudessa kyse ei ole myöskään islamista yleisesti, vaan sen lähes poikkeuksetta sunnalaisen valtavirran laidoilla häärivästä radikalismista.

Kuluvan vuoden aikana jokainen uutisia seurannut on voinut nähdä, kuinka nämä ääriryhmät ajavat asiaansa Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä. Viimeisimpänä uutisena olemme saaneet kuulla, kuinka (yleensä) rauhalliset suufimuslimit ovat jääneet sivustakatsojiksi, kun Timbuktun maailmanhistoriallisestikin merkittävää kulttuuriperintöä tuhotaan "todellisen islamin" nimeen vannovien barbaarien toimesta. Libyassa ja Syyriassa kohteina ovat olleet myös juutalaisten ja kristittyjen hautausmaat ja kirkot. Irakin jo käytännössä päättyneen sodan suurimpia häviäjiä olivat kristityt, joita vastaan sunniradikaalit iskivät vuosien saatossa toistuvasti. Vain kurdialueilla uskonnolliset vähemmistöt ovat saaneet elää suhteellisen rauhassa - kurdit kun ovat yhtenäinen, mutta uskonnollisesti hajanainen kansa.

Tämä on ongelma. Ei islam yleisesti, eikä edes islamilaiseen valtioon tähtäävä poliittinen islam ts. islamismi silloin, kun se toimii demokratiaa ja ihmisoikeuksia kunnioittaen, vaan pohjoisafrikkalaisen salafismin ja Saudi-Arabian wahhabilaisuuden muodoissa leviävä pahuuden ideologia, jonka nimissä tuhotaan ja tapetaan. Ja tuo pahuuden ideologia leviää myös jo Suomessa.

Näiden radikaalien vastustaminen ei ole islamofobiaa. Näiden radikaalien vastustaminen ei ole suvaitsemattomuutta sen enempää kuin uusnatsien, Kansallisen Vastarinnan, tai väkivaltaisen äärivasemmistonkaan vastustaminen. Radikaalien vastustamisessa on tehtävä selväksi, kenestä ja mistä puhutaan. Niin kauan kuin ääriryhmät hyväksytään minkä tahansa laajemman joukon edustajiksi, voidaan niiden vastustaminen kääntää koko joukon vastustamiseksi. Suomen Sisun vastustaminen ei ole suomalaisten vastustamista, eikä Suomen Sisu edusta todellista suomalaisuutta, vaikka sanovatkin olevansa Suomen ja suomalaisuuden asialla. Samalla tavalla islamin ja muslimien näkeminen ongelmina syyllistää suurta joukkoa ihmisiä, joiden valtava enemmistö ei ole todellisuudessa uhka, tai ongelma kenellekään.